Lapsi ei pärjää ilman aikuista. Hän ei kasva eikä selviydy ilman aikuisen huolenpitoa. Lapsi on riippuvainen aikuisesta ja täysin sen armoilla, miten aikuinen kykenee vastaamaan hänen tarpeisiinsa.

Yleensä vanhempia ohjaa syvä, sisäsyntyinen tarve huolehtia vielä avuttomasta lapsesta. Väsymyksestä, kiireestä ja elämän haasteista huolimatta he pyrkivät ja yleensä myös pystyvät asettamaan ensin vauvan, sitten lapsen ja lopulta vielä nuorenkin tarpeet omiensa edelle turvatakseen lapsen hyvinvoinnin. Vanhempi

haluaa lapsensa parasta ja niinpä hän vaikeissakin olosuhteissa pyrkii yleensä rakentamaan lapselleen mahdollisimman hyvää tulevaisuutta.

Joskus taas ainoa tapa turvata tai mahdollistaa hyvä tulevaisuus on ottaa lapsi huostaan ja sijoittaa hänet pois vanhemmiltaan. Tämä kirjoitus nousee tällaisesta kokemuksesta.

Ensimmäinen lastensuojeluilmoitus äitini väkivaltaisuuden, mielenterveysongelmien ja kodin turvattomien olosuhteiden vuoksi tehtiin kauan ennen kuin huostaanottoon lopulta päädyttiin. Olin pärjäävä lapsi ja vaikeaa skitsofreniaa sairastanut äitinikin kykeni sosiaaliviranomaisten käyntien ajaksi kokoamaan itsensä sen verran pärjääväksi, että perheemme jäi seurantaan. Tilanne jatkui parisen vuotta jatkuvasti pahentuen ja päättyi, kun lopetin pärjäämisen enkä mennyt enää kouluun. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan keskity omien lapsuudenkokemusteni enempään kuvailemiseen. Sen sijaan yritän pohtia avuttomuutta ja pärjäämistä.

Sijoitukseen päätyvä lapsi tai nuori on usein kokenut enemmän menetyksiä, surua, pelkoa ja hätää kuin turvallisissa kasvu- ja elinolosuhteissa elänyt aikuinen kokee koko elämänsä aikana. Hän on saattanut oppia pärjäämään äärimmäisissä olosuhteissa ja yksin. Toistuvat hylkäämisen, turvattomuuden ja arvaamattomuuden kokemukset ovat opettaneet hänet piilottamaan tarpeensa paitsi vanhemmiltaan myös itseltään niin, ettei hän ehkä osaa enää lainkaan tuntea, saati ilmaista niitä.

Tässä vaiheessa lapsi ei odota saavansa aikuisilta enempää kuin välttämättömän. Hän pärjää. Kaltoinkohdeltu lapsi on usein jo varhain kasvanut ratkomaan isot ja pienet ongelmat omin voimin. Hän ei pyydä apua läksyihin, ei kysy neuvoa ymmärtääkseen epäselvää maailmaa eikä hakeudu syliin mielipahan yllättäessä. Sen sijaan hän päättelee itse, lohduttaa itse itseään ja voi elää hiljaista, lähes näkymätöntä elämää kodin varjoissa. Hän pyrkii olemaan ärsyttämättä ja ennakoi tilanteet, jotka voisivat johtaa ongelmiin.

Myös koulumaailma vaatii pärjäämään. Esikoulusta alkaen pyritään siihen, että lapsi oppii toimimaan mahdollisimman itsenäisesti. Kun vielä yhteiskunnan poliittinen arvomaailma viestii oman onnensa seppänä selviytymisen ilosanomaa, voi lapsen tai nuoren olla vaikea hahmottaa oikeuttaan saada sellaista huolenpitoa, joka sallii myös epätäydellisyyden, keskeneräisyyden ja avuttomuuden. Tilanteessa, jossa itsenäinen pärjääminen on ainoa tapa selviytyä, ei lapsi välttämättä koskaan itse kykene hahmottamaan, ilmaisemaan eikä käsittelemään sisäistä hätäänsä.

Pärjäämisen käsitteessä on kuitenkin hankalasti hahmottuva ristiriita. Eikö jokainen normaali, rakastava perhe pyri kasvattamaan lapsistaan pärjääviä kansalaisia? Millä tavoin sitten voi kannustaa kohti hyvää elämää, ellei iloitsemalla lapsen ja nuoren pärjäämisestä? Myös lastensuojelun tukitoimet tähtäävät siihen, että lapsesta lopulta kasvaisi pärjäävä aikuinen.

Normaalitilanteessa lapsi saa omilta vanhemmiltaan ihailua ja hyväksyntää yksinkertaisesti vain olemalla olemassa. Vauva, lapsi tai nuori saa arjen keskelläkin aika ajoin osakseen ihailevan katseen: hänen pelkkä olemassaolonsa on ilon aihe. Avuttomuuden ilmaisuihin vastataan ja lapsi kokee tarvitsevuudestaan huolimatta olevansa edelleen rakastettu ja hyväksytty.

Huostaanotettu lapsi tai nuori on kuitenkin voinut jäädä täysin paitsi tällaista kokemusta. Joskus mikään kodissa ei viesti siitä, että lapsen läsnäolo olisi ilo. Hän saattaa kasvaa kokemukseen siitä, että hyväksyntä tai jopa olemassaolon oikeus ansaitaan vahvuudella ja selviytymisellä. Joskus lapsi itse on oman elämänsä ainoa aikuinen.

Huostaanotettu lapsi on tyypillisesti kohdannut äärimmäisiä stressitilanteita joutuessaan hylkäämään vanhempansa tarvitsevuutensa kohteina. Hän on joutunut kääntämään katseensa pettyneenä pois juuri heistä, joiden olisi pitänyt pitää hänestä huolta. Jos lapsella ei ole sisäistä kokemusta siitä, että hän saa aidosti olla tarvitseva ja avuton, voi aivan normaaliltakin tuntuva pärjäämisen vaatimus olla lopulta liikaa, sillä juuri pärjäämällä lapsi on joutunut todistamaan itseään ja omaa hätäänsä vastaan. Tulemalla edelleenkin hyvätyksi lähinnä pärjäämisellään, hän ajautuu yhä kauemmas korjaavan kokemuksen mahdollisuudesta.

Kun kokemusta hyväksymisestä ehdoitta ei ehkä koskaan tule, tulee avuttomuudesta lopulta vihollinen ja taakka – tuskallinen muistutus tyhjyydestä ja hädästä silloin, kun olisi eniten tarvinnut osakseen ehdotonta, ansaitsematta saatua rakkautta.

Tällöin avuttomuus ei johda avun ja tuen äärelle, vaan yhä syvempään hylätyksi tulemisen kokemukseen. Näin avuttomuudesta on tullut vaarallista ja hajottavaa.

Tällöin myös oman lapsen avuttomuus ja vanhemmuuden herättämät tunteet voivat tuntua sietämättömiltä.

Ylisukupolviseen avuttomuuden, tarvitsevuuden ja pärjäämisen problematiikkaan tulisi kiinnittää huomiota. Todellinen pärjääminen syntyy sen kokemuksen kautta, että on jollekulle arvokas ja tärkeä, vaikka ei aina pärjäisikään. Huostaanotettu lapsi tarvitsee kokemuksellista tietoa siitä, että tarvitsevuus on hänen oikeutensa – että hänellä on oikeus huolenpitoon myös epätäydellisenä ja avuttomana.

Lapsella on oltava oikeus ravitsevaan, eheyttävään kokemukseen huolenpidosta ja välittämisestä, joka suodaan hänelle ehdoitta. Vasta sen jälkeen voi käynnistyä kasvu kohti omaehtoista, iloa ja voimaa tuottavaa pärjäämisen kokemusta.

Melina Voipio