Yhdessä Koettua -kiertue on takana päin. Minulla ei kuitenkaan ole sellainen tunne, että jokin olisi päättynyt, oikeastaan päinvastoin. Moni kiertueen aikana koettu asia jäi elämään ja uusi idea sai alkunsa vuoden aikana. Tiedän, että Pesäpuu jatkaa merkityksellistä työtään lasten ja nuorten aidon osallisuuden ja suojelun puolestapuhujina. Toivon, että sain siitä osaamisesta ja asenteesta, jolla he työtään tekevät, myös ripauksen itselleni tulevaa työelämää ajatellen. Uusia mielenkumouksia on myös tapahtunut minun ja Sannamarin mielessä, mikä tarkoittaa tulevaisuudessa jatkoa runokuvillemme. Olen myös kiitollinen kiertueella tapaamilleni taiteilijoille, jotka päästivät kuvien, tekstien, tanssin tai musiikin kautta minut kokemaan jotain siitä tunnemaastosta, jossa ovat itse eläneet. Olen iloinen niistä ihmisistä, jotka pysähtyivät runokuviemme eteen ja uskalsivat tuntea jotain.
Yhdessä Koettua -kiertue herätti monenlaisia tunnetiloja. Välillä surua, häpeää, levottomuutta ja voimattomuutta, mutta ennen kaikkea toiveikkuutta, uskoa hyvään ja armollisuutta itseä ja toisia kohtaan. Kiertueen alussa jännitin runokuvien julkaisua. Mietin, miten omien kokemusten tuominen julkisiksi koetaan ja mitä lähipiirini ajattelee. Mietin ovatko kokemukseni varmasti tosia, tuleeko niistä jollekin paha mieli. Jälkikäteen en ole joutunut katumaan valintojani. Tekstit syntyivät alun perin omaa prosessiani varten. Niiden kautta pystyin kohtaamaan ja käsittelemään sellaisia tunteita, joita en voinut tai uskaltanut aluksi sanoa ääneen. Hioutuessaan runoiksi ja tullessaan runokuviksi ne saivat uuden merkityksen. Niistä tuli tapa tuoda lasten ääntä kuuluvaksi, murtaa hiljaisuuden kulttuuria, rikkoa lastensuojelun tabuja ja voittaa häpeää niin henkilökohtaisella kuin myös laajemmalla tasolla.
Lähipiirini suhtautui ilahduttavan kannustavasti omakohtaisten runokuvien julkaisuun. Kiertueen alettua sain kerrottua runokuvista myös isälleni, joka kohtasi niiden kautta omat tunnemyrskynsä, ja siitä huolimatta kykeni ottamaan ne vastaan. Samalla avautui ovi uudenlaiseen sovintoon ja sukupolvien ketjun tarkasteluun. Sain mahdollisuuden kurkistaa taaksepäin niihin lapsuusmaisemiin, joissa isäni on elänyt. Kuinka helppoa olisikaan, jos sieltä löytyisi syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen. Siihen, että huoleton lapsuus lipui ohitseni, perhe hajosi, tehtiin vääriä valintoja tai jätettiin valitsematta kokonaan? Mutta sukupolvien ketju meni syvemmälle ja syvemmälle. Ihmisten teot ja tekemättä jättämiset, valinnat ja kohtalot tulivat ymmärrettävämmiksi ja samalla niin vaikeasti ymmärrettäviksi.
Petra Karhu puki Yhdessä Koettua -kiertueen päätöstilaisuudessa sanoiksi sen, mikä minussa vahvistui kiertueen aikana: On aivan ok, vaikka meissä on säröä. Ei tarvitse kertoa sankaritarinoita, selviytyä ja mennä vaikeuksista voittoon. Voi olla kokonaisena kelpaava. Myönteisyyden valo tulee siltä itseltään, jota on kuultu. Työtä omien säröjen hyväksymiseksi joudun varmasti edelleen jatkamaan, kohtaamaan uusia mielenkumouksia.
Sukupolvinen hyvä sekä rakkaus nostettiin Pesäpuu ry:n toimesta vahvasti kiertueen päätöksessä esiin. Ne ovat kaksi asiaa, joihin vahvasti uskon ja joita olen myös omassa elämässäni saanut kokea rankkojen ja traumaattisten kokemusten lisäksi. Erityisen tärkeää on muistaa, että rakkautta on muuallakin kuin perhe-, sukulais- ja ystäväverkostoissa. Sitä on esimerkiksi sosiaalipalveluissa.
Osallistavan taiteen tulo vahvemmin sosiaalialalle on myös upea asia. Kirjoittaminen on ollut minulle keino selvitä monesta, mutta olen saanut käyttää sitä myös työssäni vaikuttamiseen. ”Jos ihminen ei puhu ajatuksiaan ulos, kirjoita, laula tai maalaa, hänen päänsä puhkeaa”, kirjoitti isäni minulle silloin, kun olin vielä hyvin pieni ihminen. Se on esimerkki sukupolvisesta hyvästä, joka kulkee toivottavasti minun mukanani edelleen eteenpäin. Ei ole asiaa, josta ei kannattaisi puhua, laulaa, kirjoittaa tai maalata. Mitä synkempi se on, sitä enemmän se usein vaatii ulostuloa.
Reetta Kalliomeri
Kirjoittaja/runoilija
Mennään ajassa taaksepäin kolmisen vuotta. Silloin Reetta antoi minulle runojansa luettavaksi ja mainitsi, ettei ole näyttänyt niitä juuri kellekään. Hän pyysi minua lukemaan runot kysyen kiinnostaisiko minua kuvittaa runoja.
Minä luin tekstit, ja minähän vaikutuin ja liikutuin suuresti – ja omaan tyypilliseen tapaani spontaanisti ja ihan takki auki lupauduin kuvittamiseen ymmärtämättä, mihin kaikkeen se loppujen lopuksi minua veisikään.
Sittemmin Reetta kertoi, että meillä olisi mahdollisuus osallistua Mielenkumouksia -projektin kanssa Pesäpuu ry:n Yhdessä Koettua -kiertueelle. Kiertueen lastensuojelullinen teema antoi mielestämme kuville ja teksteille hienon kosketuspinnan ja tematiikan. Yhteinen päätös osallistumisesta konkretisoi sopivasti aikataulullisia raameja kuvien ja taiton valmistumiselle.
Ennen kiertueen alkua epäröin, kuinka paljon haluan kertoa omasta tarinastani tai osaanko puolustaa runokuvia tarvittaessa. Vaikeinta oli päättää, voinko julkaista lapsieni kuvia. Lapseni ja heidän isänsä suostuivat siihen ja lapseni olivat kanssani näyttelyissäkin, mutta pohdin päätöstä todella pitkään. Tampereella näyttelyn avajaisten jälkeen olin vielä vähän epävarma, Kuopion näyttelyn avajaisten jälkeen en pelännyt enää – olin vain ylpeä ja kiitollinen siitä, että saamme olla osallisena tässä kokonaisuudessa.
Tämän kiertueen ja vuoden aikana näkemykseni lastensuojelusta on laajentunut ja saanut inhimillisiä ja poliittisia sävyjä valtavasti. Millaisessa muodossa vanhojen hyvien aikojen huutolaisperinne näyttäytyy nykyajassa, 100-vuotiaan Suomen hyvinvointivaltiossa? Karmeimmat ja traagisimmat tarinat olen lukenut lehdistä, ilahduttavimmat ja rakkaudellisimmat tarinat kuulin kiertueen aikana ihmisten kertomina. Tarinat kulkevat mielessäni rinnakkaisina todellisuuksina: vastakohtaisina ja dramaattisina, nyt samassa ajassa ja samassa yhteiskunnassa.
Minun huutolaisperinne-rinnastukseni ja mielikuvani lastensuojelun nykytilasta voitaneen sivuuttaa hellästi, mutta kuuntelisin huolellisesti lapsiasian valtuutetun Tuomas Kurttilan voimakasta kritiikkiä valtion linjauksiin liittyen lastensuojeluun ja sijaishuoltoon. Ylen haastattelussa hän painotti, että hädässä olevien lasten rakenteellisesta heitteille jätöstä pitää puhua.
Rakenteellinen heitteillejättö? Niin.
Olisinkin varmasti huomattavasti skeptisempi vaipuen kaamosmaiseen synkkyyteen, ellen olisi saanut tavata kiertueen aikana Pesäpuu ry:n työntekijöitä ja aktiiveja, joiden työtä ja asennetta ihmisten parissa arvostan ja ihailen suuresti. Kaikki se inhimillinen, välittävä ja korjaava vastavoima on enemmän kuin tarpeen.
Sannamari Ratilainen
Valokuvaaja
Reetan ja Sannamarin Mielenkumouksia -runokuvat ovat seuraavan kerran esillä Suomen Valokuvaterapiayhdistyksen Ideatorilla Salossa 27.1.2018 ja Läsnä ja lähellä -lastensuojelupäivillä Seinäjoella 15.-16.2.2018.
Valokuvat:
Sannamari Ratilainen & Niina Vehmaa